Heinäkuu 2021 Sohvi Myrskylehto
Olen nähnyt monta sukupolvea, vauvojen tulevan ja kasvavan, lapsiksi, nuoriksi ja aikuistuvan, aikuisten vanhenevan ja nukkuvan pois ja uusien vauvojen tulevan.
Olen kaatunut kun ruukkuani on huitaistu, joskus menettänyt lehtiäni ja oksianikin näissä tapaturmissa, joskus minä olen luovuttanut oksia, joista on kasvanut uusia kasveja, kun ne on laitettu multaan. Mummo aina kysyi minulta, katsoivat tarkkaan, että minkä oksan nappaisevat, kun pistokkaita luovuttivat jollekulle. Ja minä kerroin, röyhistin lehtiäni, ota tuo, tuon voit ottaa, älä ota tuota, se tekisi minusta toispuoleisen. Ja jos joku minua kaltoin kohteli, mummo tuli ja puhui kauniisti, silittikin joskus ja jutteli, niin en siitä pahastunut, vaan jatkoin kasvua ja annoin kukkasiakin.
Minä olen muuttanut, monta kertaa. Enää en edes muista, mistä alunperin olen tänne kauas pohjoiseen tullut luonnonasuinsijoiltani, täällä minä asun ihmisten kanssa heidän asumuksissaan sisällä, ruukussa, koska pakkanen tappaisi minut ulkona talvella. Juuri nyt asun keski-ikäisen naisen ja hänen kahden teini-ikäisensä hoivissa, nainen minua lähinnä hoivaa. Sitä ennen olin hetken aikaa naisen äidin luona. Erään pitkän, kuivan ja kuuman kesän aikana naisen äidin ollessa paljon matkoilla nainen totesi, että minua on helpompi kastella hänen kotonaan ja otti minut ruukkuineni hyvin janoisena mukaansa. Naisen äidin luo matkustin naisen mummolasta. Mummo nukkui pois ja naisen äiti otti minut hoiviinsa, kun taloon asumaan jääneet eivät oikein ”ymmärtäneet” kukkien päälle. Mummon kanssa elinkin vuosikymmeniä. Ja sitä ennen mummon äidin kanssa. Perintökukaksikin olen kuullut itseäni nimitettävän.
Punaisella värilläni tuon elämän energiaa ja hehkua tänne pohjoisen kansan akkunoille, silloinkin, kun päivä lyhenee ja valo vähenee. Jotkut leikkaavat oksani lyhyiksi talveksi ja niin minä sitten lepään vuoden pimeimmän ajan, alkaakseni jälleen kukoistamaan, kun vuodenkierto kevään tullen houkuttelee kasvua alkamaan.
En ole vaativa, mutta jotakin sentään tarvitsen minäkin, jotta voin toteuttaa tehtäväni kasvina: juurilleni multaa ja ravinteita, jotta jaksan kasvattaa lehtiä ja kukkia, vettä, jotta lehtisuonissanikin virtaisi elämän virta, auringon valoa, jotta tiedän, milloin on kasvun ja kukoistuksen aika.
Ja voin kertoa, että kukoistan kahta kauniimmin, jos minä saan Rakkautta. Rakkaus saa minun kukkieni terälehdet hehkumaan kuin auringon säteet veden pinnalla ja lehteni vihertämään kauniisti, joskus jopa tekemään ruskehtavan koristeraidan lehtiini. Runkoni vankistuu ja kovettuu mitä vanhemmaksi tulen, mutta silti teen joka kevät aina uusia lehtiä ja uusia oksia ja uusia kukkia.
Minä juttelen kotitontun kanssa, neuvottelemme, miten parhaiten hoidamme alueitamme perheen ja kodin tehtävissä.
Minä tiedän valtavasti asioita ja ennenkaikkea tarinoita, monilta vuosikymmeniltä. Minä olen kuullut mummon monet huokaukset, vauvan ensinaurut ja itkut, nähnyt monet hymyt ja kulmain kurtistukset, koettanut järjestää kukkani kauniiksi silmäin osua, jotta ihmissielu saisi ruokaa kauneuteni kautta.
Minä voin kertoa sinulle monia asioita. Jos pysähdyt kuuntelemaan.
Minä voin kertoa sinulle kasvun ihmeestä, siitä valtavasta voimasta, joka minussa virtaa ja joka virtaa jokaisessa elävässä olennossa Maan päällä.
Mutta osaatko sinä kuunnella minua? Jaksatko hetken keskittyä kiireiseltä elämältäsi, istua alas ja avata korvasi ja sydämesi, kuunnella, mitä minä kerron sinulle?
Minussa sinä voit aistia koko elämänkierron, versovan, kasvavan ja kukoistavan elämänvirran, samoin kuin kuihtuvan, lakastuvan ja kuolevan, aina riippuen kasvuni vaiheesta. Minussa on se kaikki, niin on sinussakin. Ja me kumpikin olemme osa tätä kokonaisuutta, elämän tapahtumista. Kumpikin omalla tavallamme. Me voimme elää rinta rinnan, yhteisvaikutuksessa toistemme kanssa, kumpikin omana itsenämme mutta myös toinen toistamme kokien. Mitä sinä koet, jos annat minun vaikuttaa itsessäsi? Mitä minä koen? Mitä me voimme luoda yhdessä tähän maailmaan?
