Nooan arkki

Ajankohtaistoimitus S. Tk. Oy
Jyväskylä 1995
158 sivua

Ultrassa 7-8/2000 oli aiheeseen liittyvä artikkeli:

Nooan arkki löydetty!
– jo kahdesta paikkaa…

Marko Kananen

Raamatun kertomus Nooan arkista on kaikkien aikojen klassikko, arkkityyppinen yhdistelmä ikuisia teemoja. Moraalittomuutta ja sen hintaa, Jumalan kostoa ja valittujen selviämistä. Suurtulvasta ja siitä selviävästä laivasta on kerrottu eri versioita ympäri maapalloa. Moni haluaa uskoa tapahtumaan historiallisena tosiasiana. Onko tämän uskon tueksi löydettävissä konkreettisia todisteita?

Vuosituhansien ajan arkin on uskottu olevan Ararat-vuorella. Seutua iät ajat asuttaneet armenialaiset ovat käyneet vuorella, ja monissa heidän legendoistaan kerrotaan arkin löytämisestä. Monet historiikit ajan laskun alun molemmin puolin mainitsevat arkin, niissä kerrotaan yleisesti myös armenialaisten esittelevän arkkia vierailijoille ja veistävän siitä onnea tuovia amuletteja.

Vastoinkäymisiä toisensa perään

Lukuisat matkakertomukset aina 1200-luvulta lähtien kertovat arkista. Järjestelmälliset etsinnät arkin löytämiseksi alkoivat 1800-luvun loppupuolella. 1900-luvulla lentokoneet ovat edesauttaneet etsintöjä. Kehittyneemmästä teknologiasta huolimatta perusasetelma – ja perusongelma – ei ole muuttunut: vuorelle on kiivettävä, jotta n. 4500 metrin korkeudessa olevalla jäätiköllä mahdollisesti oleva kohde voitaisiin todella varmistaa arkiksi. Nykyvälineillä on mahdollista saavuttaa paljon korkeampiakin vuorenhuippuja, mutta tuollakaan korkeudella jyrkällä jäätiköllä toimiminen ei totisesti ole helppoa.

Suurvaltapolitiikka ja Turkin poliittinen epävakaus ovat omalta osaltaan vaikeuttaneet etsintöjä. Ararat sijaitsee Turkin ja Armenian välisen rajan tuntumassa. Vuosisadan alkupuolella armenialaisten ja turkkilaisten välinen vihanpito vaikeutti tilannetta, toisen maailmansodan jälkeen alue oli kylmän sodan eturintamassa. Viime vuosikymmeninä kurdien taistelu Turkin keskusjohtoa vastaan on jälleen tehnyt Araratin seudusta taistelurintaman. Rauhallisimpinakin aikoina alue on villiä rajaseutua, jossa vähintään etsijöiden varusteet ovat alituisessa vaarassa rosvojoukkioiden vuoksi. Turkissa on koettu monenlaisia hallituksia ja yllättäviä vallankaappauksia: tänään myönnetyn etsintäluvan antaja ei ehkä seuraavana päivänä olekaan enää vallassa. Kun ottaa vielä huomioon islaminuskoisen Turkin epäluulon yleensä fundamentalistikristityistä koostuvia etsintäryhmiä kohtaan, on pieni ihme, että yksikään ryhmä on ylipäätään päässyt vuorelle.

 
”Mikä muu se voisi olla?”

Mutta on sinne päästy, ja jo vuonna 1955 Fernand Navarra toi vuorelta kappaleen käsinveistettyä puuta. Hän julisti koko maailmalle löytäneensä arkin, mutta tarkkaan ottaen hän ei väitäkään löytäneensä muuta kuin palan puuta. Se oli Navarran mielestä 100% varma todiste, sillä ”Mikä muu se voisi olla?”.

Navarran kertomus on asetettu yleisesti kyseenalaiseksi. Vuorella hänen kanssaan olleet sanovat hänen valehtelevan, ja hänen sanotaan yrittäneen ostaa USAssa hyvin vanhaa hirttä ennen Araratin matkaansa. Navarran kirjasta ”Forbidden Mountain” tuli bestseller, joka takasi hänelle toimeentulon loppuiäksi.

Navarra kelpasi kaikesta huolimatta vielä oppaaksi 60-luvun lopun SEARCH-tiimille, joka on ehkä parhaiten organisoitu yritys löytää arkki. SEARCH kävi vuorella monena kesänä, ja löysi jälleen puuta. Arkin löytymistä pidettiin jälleen täysin varmana, ja voitonriemuiset puheet johtivat koko hankkeen lopulta tuhoon. Suuruudenhullut ideat – esim. vuorta piti pommittaa jättimäisillä kemiallisilla raketeilla jäätikön sulattamiseksi, sen jälkeen koko Araratin päälle piti rakentaa muovista kupu – saivat Turkin hallituksen epäämään etsintäluvan kokonaan.

Nooan arkin etsinnän vaiheista aina 70-luvun lopulle saakka saa hyvän läpileikkauksen Tim Lahayen ja John Morrisin kirjasta ”Nooan arkki löydetty”. Kirja on ilmestynyt suomeksi Kuvan ja Sanan kustantamana vuonna 1978, ja on nykyisin vaikeasti löydettävä harvinaisuus. Arkkikirjoja on tiettävästi suomennettu muitakin, mutta itse en ole saanut niitä käsiini. Sinänsä mainio kirja on samalla surullinen esimerkki uskon voimasta. Kirja esittelee kymmeniä keskenään ristiriitaisia tarinoita sekä toisen ja kolmannen käden tietoja aiheesta, näistä todistusvoimaisimmat ovat tässä kerrotut Navarran ja SEARCHin tapaukset. Koska kirjoittajat haluavat niin uskoa, ne ovat heidän mielestään vastaansanomattomat todisteet siitä, että arkin on pakko olla olemassa, ja nimenomaan Araratin huipulla.

Väärä paikka?

Mutta onko arkkia etsitty kaikki nämä vuodet väärästä paikasta? Viimeisimmän vuosikymmenen aikana harvat ovat enää puhuneet Araratin huipusta, sitä vastoin huomio on kiinnittynyt Araratin vuoriston Masher-vuorelle, 27 kilometriä etelään aikaisemmista löytöpaikoista. Suomessakin arkki oli hetken aikaa ykköspuheenaiheena, kun TV1 esitti vuoden 1995 pääsiäisenä tunnin mittaisen dokumentin Kadonneen arkin metsästys. Siinä kerrottiin Masherin rinteestä löytyneestä, laivaa muistuttavasta maamuodostelmasta, jonka ainakin fundamentalistikristityt tutkijat uskoivat olevan kivettynyt Nooan arkki. Myöhemmin samasta Masherin löydöstä on ilmestynyt suomeksi kirja Nooan arkki, jonka ovat kirjoittaneet Seppo Tuominen ja Pentti Kinnunen.

Mutta miksi todellinen arkki olisi löytynyt vasta nyt? Syitä on kolme: 1) vaikka vanhemmat Raamatun käännökset puhuvat Araratin vuoristosta monikossa, jostain syystä etsintöjä on tehty vain Araratin huipulla. 2) Kivettynyt arkki on ollut maakerrosten alla piilossa aina vuoteen 1948, jolloin maanjäristys toi sen esille (vuosi 1948 on muutoinkin keskeinen fundamentalistikristittyjen lopun aikojen odottelussa, tuolloin mm. perustettiin Israel). 3) Vasta uusimmat tutkimusvälineet ovat mahdollistaneet kivettyneen muodostelman tutkimisen.

Jo vuonna 1949 amerikkalainen tutkimusretkikunta kävi turkkilaisen sanomalehtiuutisen perusteella etsimässä arkkia, mutta ei koskaan löytänyt oikeaa paikkaa. Vuonna 1959 Turkin ilmavoimien kartoituslennolla saatu kuva kohteesta pani ison pyörän liikkeelle: seuraavana vuonna Yhdysvalloista tuli paikalle seitsemännen päivän adventistien rahoittama arvovaltainen professorijoukko, joka sai saattajakseen Turkin armeijan sotilasosaston. Tuolloin arkki pääsi jopa Life-lehden kanteen. Tutkijaryhmä pettyi pahasti ja totesi löydön olevan ”laavassa oleva savipullistuma”. Yrityksen puutteesta ryhmää ei voi syyttää: he käyttivät jopa dynamiittia löytääkseen muodostuman sisältä puuta. Turhaan.

Virallisesti tunnustettu!

Masherin rinteen muodostelma sai olla pitkään rauhassa, kunnes 70- ja 80-luvuilla David Fasold ja Ronald Wyatt ryhtyivät tutkimaan sitä uudelleen. He ovat luoneet mittavan ajatusrakennelman näkemyksensä tueksi. David Fasold uskoi löytäneensä arkin lepopaikan koordinaatit ns. Besoruksen savitauluista. Hän joutui kyllä tekemään muutaman todella rohkean oletuksen päätyäkseen ”oikeisiin” koordinaatteihin! Samaten arkin muoto, materiaalit ja koko on täytynyt ajatella kokonaan uudelleen, jotta tehty löytö täsmäisi niihin. Vanhat termit ja mitat ovat sen verran tulkinnanvaraisia, että taitava tutkija pystyy niillä perustelemaan hyvinkin monenlaisia hypoteeseja.

Fasold ja Wyatt uskovat alueelta löytyneiden, enimmillään 4 tonnin painoisten kivien olevan arkin ajoankkureita. Lisäksi he uskovat alueen etymologian ja kertomusten viittaavan arkkiin.

Kaikkein merkittävimmän todistusaineiston he ovat kuitenkin saavuttaneet teknologialla, jota esim. vuoden 1960 retkikunnalla ei ollut käytössään: maaperätutkalla. Fasold ja Wyatt uskovat löytäneensä metalliin reagoivan tutkan avulla arkin rakenteiden naulat, jotka muodostavat hyvin loogisen tuntuisia jonoja. Muodostelmasta on otettu myös kairausnäytteitä, joita on tutkittu Atatürk-yliopistossa ja Los Alamosin tutkimuskeskuksessa. Tulokset viittaavat vahvasti ihmisen tekemiin rautaesineisiin.

Turkin valtio on ottanut Masherin rinteen kohteen suojelukseensa. Alueelle on mahdollista tehdä turistimatkoja, ja siellä onkin käynyt vierailijoita kymmenistä maista. Mutta luvattuja kaivauksia ja tieteellisiä jatkotutkimuksia ei ole näkynyt. Miksi? Muodostelman tutkimukset ovat jääneet siinäkin mielessä tuuliajolle, että sekä Fasold että Wyatt ovat molemmat kuolleet.

Mikäli Masherin rinteen kohde, tai Araratin huipun moneen kertaan löydetyt ja taas hukatut arkit, todella pystyttäisiin tieteellisissä tutkimuksissa vastaansanomattomasti toteamaan keinotekoisiksi laivojen hylyiksi, se olisi fantastinen arkeologinen löytö. Fundamentalistikristityille se olisi lopullinen todiste omasta oikeassa olosta. Sitä se olisi myös islamilaisille ja juutalaisille. Mutta maallistuneillekin tutkijoille se tarjoaisi upean tutkimuskohteen.

Onko Nooan arkki siis löytynyt. En ehkä itse menisi asiaa vielä kirkossa kuuluttamaan, mutta kuten melkein kaikissa asioissa, tässäkin on mahdollisuus valita se totuus, johon haluaa uskoa. Jos et usko, mene Masherin rinteelle katsomaan. Siellä on Turkin valtion pystyttämä kyltti jossa lukee: Nooan arkki.

Seppo Tuominen
Nooan Arkki

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Seppo Tuomisen kirja, Nooan Arkki, herättäisi kiinnostusta tutustumaan mikä on tutkimuksen uusin sana tästä teemasta, joka niin kauan on kiehtonut ihmisten mieliä. Alussa kirja tempaa lukijan hyvin mukaansa, johdatellen Arkki-tutkimuksen eri vaiheiden kautta sille alueelle Araratin vuoristossa, josta mullistava laivalöytö tehtiin vuonna 1948, kun maanjäristys oli sen paljastanut syvistä kerrostumista. Seppo Tuominen on käyttänyt kirjansa päälähteenä kahden amerikkalaisen arkeologin, David Fasoldin ja Ron Wyattin teoksia (ks. lähteitä), jotka pohjautuvat uusimpiin tutkimuksiin Arkin otaksutulla löytöalueella.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa, Mullistava laivalöytö Araratin vuoristosta, on Seppo Tuomisen kirjoittama. Jälkimmäinen osa, Nooan päivistä nykyhetkeen, on Pentti Kinnusen (kustantajan) käsialaa. Viimeksimainittu pitää sisällään Arkki-löydön merkityspohdintoja hengellisestä näkökulmasta. Tässä vaiheessa kriittinen lukija putoaa kärryiltä – tai Arkista. Kinnusen tekstin paatoksellinen sanoma tuomiopäiväjulistuksineen kiihtyy suorastaan hurmoshenkiseksi saarnaksi kirjan loppua kohden. Siihen näyttää sisällytetyn kaikki uskontopopulistiset ja nykypäivän kadunmiesfilosofistiset kliseet ns. ’maailman menosta’, niin että lukukokemus käy tässä vaiheessa hyvin raskaaksi. Lisäksi kreationismi on nostettu jalustalle ja evolutionismi poljettu maan alimpaan rakoon. Koska tämä osio on kirjan pääteeman kannalta kriittiselle lukijalle kovin epäolennaista, ei siitä sen enempää tässä yhteydessä.

Siis Seppo Tuomisen tekstiin ja sanomaan. Seppo Tuominen on diplomi-insinööri, joka on vuodesta 1990 saakka ollut kiinnostunut ARK-ologiasta eli Noakin Arkin tutkimuksesta. Hän kertoo kirjan esipuheessa vaikeuksista julkituoda tähän teemaan liittyviä uutisia suomalaisissa tiedotusvälineissä. Ensimmäinen merkittävä uutisointitapahtuma oli YLE TV 1:n englantilainen ohjelma aiheesta vuonna 1995. Toinen oli tämän kirjan kustantajan yhteydenotto.

Kirjan parasta antia ovat tekniset analyysit ja Arkin hahmotelmat niiden pohjalta. Näin voikin odottaa insinöörikirjoittajalta. Hyvin varteenotettava on kirjassa esitetty ajatus mm. siitä, että Arkki ei lainkaan oltu tehty puusta, vaan kevyemmästä ja joustavammasta materiaalista: bitumivahvisteisesta kaislaruo’osta – josta Lähi-Idän kansat muinoisista ajoista ovat valmistaneet veneitään. Myös Arkin ajateltu muoto oli kuin jättimäinen kaislavene. Raamatun antamat mitatkin näyttävät korreloivan löytöpaikan jäännösten kanssa ja Tuominen analogisoikin Arkin olleen samaa kokoluokkaa kuin Itämeren autolautat nykyisin.

Toinen olennainen havainto on Arkin löytöpaikka suhteessa perinteiseen käsitykseen siitä, missä sen on oletettu olleen. Niin Fasold ja Wyatt, kuin kuuluisa arkeologi David Rohl’kin ovat todenneet, että mm. Koraanin vihjeet sekä eräät vanhat mesopotamialaiset tekstit, viittaavat tiettyyn vuoreen, Al Judiin, joka kylläkin sijaitsee Ararat-VUORISTOSSA, mutta parinkymmenen kilometrin etäisyydellä tunnetusta Araratin vuoresta, minkä rinteitä Arkin etsijät ovat totunnaisesti käyneet haravoimassa.

Tuominen joutuu kuitenkin ammatillisen osaamisalueensa ulkopuolella vaikeuksiin päätelmiensä validiteetin ym. tieteellisen pohjan kanssa. Hän tukeutuu mm. Immanuel Velikovskyn astronomisiin teorioihin, joihin tiede suhtautuu vähintäänkin varauksellisesti. Tältä pohjalta hän päättelee vedenpaisumuksen aiheutuneen maan heilahtamisesta radaltaan lähempänä aurinkoa (jossa vuoden pituus oli 300 päivää) nykyisille sijoilleen. Tuominen sortuu muuhunkin numerologiseen spekulointiin, mikä saattaa viehättää asiaan vihkiytyneitä, mutta ei tee kovinkaan vakuuttavaa tieteellistä vaikutusta. Hän suosii ajatusta universaalista vedenpaisumuksesta ja viittaa lukuisiin tätä tukeviin myytteihin eri puolilla maapalloa. Tämä asia vaatii ehdottomasti täsmennystä. On totta, että satakunta Raamatun vedenpaisumuslegendalle analogista kertomusta tunnetaan eri kansojen keskuudesta. Näistä kuitenkin vain pieni osa on sellaisia missä esiintyy pelastujia – ’Noakeja’ – suuressa katastrofissa. Valtaosassa tarinoita kaikki ihmiset hukkuvat. Hyvin monissa puhutaan vain suuresta alueellisesta tulvasta eikä yleismaailmallisesta onnettomuudesta. Lisäksi useimmat kertomukset on kontekstuaalisesti ja kulttuurikohtaisesti sidottu mytologisiin maailmanjaksoihin, joista kukin on ajateltu päättyvän katastrofiin. Suuri tulva tai vedenpaisumus liittyi siten vain yhteen jaksoon (esimerkiksi neljästä), joku toinen tuhoutui vaikkapa maanjäristyksessä jne. Antropologit tuntevat lisäksi suullisen tradition piiristä yleisen ilmiön, jota sanotaan ’feedbackiksi’. Sillä tarkoitetaan dominoivan kirjallisen tradition sulautumista osaksi etnistä mytologiaa esim. lähetyssaarnaajien vaikutuksesta. Kenttätöitä esim. Oseaniassa tehneet antropologit ovat voineet todeta, että sikäläiset myytit vedenpaisumuksesta ovat monasti kuin kopioita Raamatun kertomuksesta. Yhtäkaikki Afrikassa on tavattu myyttejä, jotka epäilyksettä johtavat Koraanin teksteihin. Yhteenvetona todettakoon, että mesopotamialainen vedenpaisumuskertomus mitä todennäköisimmin liittyy vain ja ainoastaan tähän Lähi-Idän alueeseen – jolta arkeologitkin ovat löytäneet sille vahvistusta.

Tuominen mainitsee monien kansojen (mm. kiinalaisten) tunteneen tradition kymmenestä alkukuninkaasta verrannollistettuna Raamatun 10:een vedenpaisumusta edeltäneeseen patriarkkaan. Tämäkään tieto ei ole näin täsmällisesti analoginen. Tosiasiassa lähes kaikki tunnetut esimerkit tästä tulevat Lähi-Idän kulttuuripiiristä (mm. Armenia, Persia, Arabia ja Egypti), joten kyseessä näyttää olleen yksi ja sama alkuperäistraditio. Mitä tulee Kiinan myyttisiin alkukuninkaisiin, niin tradition mukaan ensin hallitsi 12 ’Taivaan keisaria’, sitten 9 ’Maallista keisaria’, ja näitä seurasivat historialliset Xia-dynastian kuninkaat.

Tuominen tuo Fasoldin tutkimuksesta esiin mm. senkin seikan, että Arkin jäännöksistä on löydetty rautavalmisteisia liitososia, ja toteaa varauksettomasti, ”tämä osoittaa, että raudan käyttö on ollut ihmiskunnalle tuttua jo Nooan aikana, kuten Raamatun mukaan voidaan päätellä muutoinkin.” Samalla hän jatkaa, ”Missään Raamatun tekstissä ei viitata siihen, että Arkissa olisi käytetty rautaa, mutta tämä mahdollisuus ei sillä ole liioin poissuljettu.” Kun tiedetään, että todellinen raudanvalmistustaito Lähi-Idässä alkoi vasta 1500-luvulla eKr., noudattelee em. päättelyketju aivan omaa teleologista logiikkaansa. Asiayhteydellisesti mielenkiintoisia sen sijaan ovat litteät, tonnienkin painoiset ja reiälliset kivet, joita uskotaan käytetyn aluksen ajoankkureina.

Kirja lupaa lukijalleen paljon enemmän kuin pystyy täyttämään. Liian monet kysymykset jäävät avoimiksi, eikä Tuominen vaivaudu fokusoimaan monia mielenkiintoisia ja teeman kannalta olennaisia syy-yhteyksiä tarkemmin. Mikäli kirjan jälkimmäinen, ’julistus-osa’ olisi supistettu minimiin, niin tämänkin varalle kenties olisi jäänyt enemmän tilaa. Pakostakin saa vaikutelman, että tämä kakkososio on tarkoitettu kirjan pääsanomaksi ja ARKologiaa on käytetty vain houkuttimena lukijalle.

Vuosi 2000 on jo pitkällä ja viidessä vuodessa tapahtuu paljon arkeologiassakin. Pitääkin kysyä: mitä erkeologialle kuuluu juuri NYT, kun Tuomisen raportoimista tiedoista on kulunut jo jonkin aikaa? Tuominen viittaa kirjassa Turkin valtion alkaviin tutkimusprojekteihin alueelle 1995. Mitä viime vuosina on tehty, olisi hyvin mielenkiintoista tietää.

Lähteitä:
The Bible, New International Version. Hodder & Stoughton, London 1994.
Fasold, David: The Ark of Noah. Wynwood Press, New York 1988.
Hiltunen, Juha: Ancient Kings of Peru. SHS 45, Helsinki 1999.
Rohl, David: Legend, the Genesis of Civilisation. Arrow, London 1998.
Wyatt, Ronald: Discovered Noah’s Ark. World Bible Society, Nashville 1989.

Juha Hiltunen, FT
myto- ja etnohistorioitsija