Ultran artikkeli


PÄÄKIRJOITUS 3/2004

Kollegoita tapaamassa

Tammikuussa vietin pari päivää lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa, Kaakkois-Suomen Luumäellä, kun palasimme rajatiedon messuilta Imatralta. Tosin nuo seudut ovat nykyisin hyvin eri näköisiä kuin 50 vuotta sitten. Rauhallinen maaseutu on monin paikoin muuttunut vilkkaaksi asuin- ja liikekeskukseksi, jota olisi vaikea tunnistaa samaksi paikaksi.

- Terve kollega! sanoi eräs paikallisen huoltoaseman kanta-asiakas kertoen vievänsä tuplahuumetta (kahvia ja iltapäivälehteä) pöytäänsä. Kun en ollut heti selvillä kollega-nimityksen merkityksestä, hän selvitti, että olemme kaikki samalla matkalla – siis matkalla tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin tuli ohimennen puhetta kahdesta luokkatoveristani, jotka ovat jäämässä täysin palvelleina poliiseina eläkkeelle. Matkaa tulevaisuuteen on siis tehty kollegoiden kanssa jo pitkään. Sen huomaa myös siitä, että useimmat entisen kotipaikan tutut alkavat olla eläkeikäisiä – tai ainakin lähestyä sitä.

Ajan kulusta kertovat myös tämän Ultran sivut, joilta löytyy kolmen monelle lukijalle tutun – mutta varsin erilaisen – henkilön muistosanat. Tunnetuin heistä on Tapio Kaitaharju (1923 - 2004), jonka puheenvuorot eräässä rajatiedon televisio-ohjelmia suunnittelevassa kokouksessa 70-luvulla ovat jääneet mieleeni poikkeuksellisen herättävinä ja henkisesti kypsinä. Vaikutelma Tapio Kaitaharjusta ei ole vuosikymmenten jälkeen muuttunut. Liioittelematta voidaan sanoa, että hän oli viime vuosisadan lopun arvostetuin rajatiedon henkilö Suomessa. On kuitenkin syytä tuoda esille, että Tapio itse korosti vaimonsa Ailin suurta panosta kaikessa toiminnassaan.

Tapio Kaitaharjun viimeinen, alustavasti jo sovittu haastattelu jäi hänen vaimonsa sairastumisen vuoksi tekemättä, joten sivuilla 11-14 kerromme varsin laajasti hänen kahdesta erilaisesta elämästään. Vain harva ihminen on kyennyt yhdistämään näkyväisen ja näkymättömän maailman asiat yhtä onnistuneesti ja tasapainoisesti kuin hän. Läheskään kivuttomasti se ei hänenkään kohdallaan tapahtunut. Parantava voima -kirjassaan hän toteaa:

”Kovin monta vuotta kesti ennen kuin opin ymmärtämään, että arkisten velvollisuuksien täyttäminen työssä ja työn ulkopuolella on se perusta, mille myös henkinen kehitys rakennetaan.”

Tässä on varmasti muistettavaa kaikille kollegoille.

Tapani Kuningas   


< TAKAISIN  ULTRAAN  3/2004