Ultran kirja-arvostelu |
|
Paulo Coelho Zahir
Bazar Kustannus Oy, 2005 382 s.
Kansainväliseen maineeseen kohonneen miljonääri-kirjailijan vaimo on kadonnut. Onko hänet siepattu vai onko hänellä toinen mies? Alkaa vihjeiden metsästys, etsintä ja muistojen takautumat menneeseen. Kertomus kulkee Pariisin luksushotelleiden ja ravintoloiden marginaali-ihmisten, taiteilijoiden ja älyköiden irtonaisessa ilmapiirissä, josta vaimon, rakastajan ja itsensä etsintä vie kertojan lopulta Kazakstanin arojen keskelle. Brasilialaissyntyinen Paulo Coelho on kirjoittanut Zahiriin osan omaa elämäänsä, joka epäilemättä on mullistunut reilun kymmenen vuoden aikana siitä, mitä se oli hänen kirjoittaessaan ensimmäistä maailmanmenestysteostaan. Kertoja on avoin: "Kaikki kirjoihin kirjoitettu on osa sieluani; ne ovat asioita, jotka olen oppinut elämäni aikana ja joita yritän soveltaa itseeni. Olen omien kirjojeni lukija. Ne näyttävät minulle sen minkä jo tiesin, mutta mistä en ollut tietoinen." Mutta mitä merkitsee tuo salaperäinen Zahir? Käsite on islamilaista perua ja tarkoittaa jotain jota ei voi unohtaa, joka valtaa kaikki ajatukset ja tekee ihmisen lopulta hulluksi. Onko se raha vai rakkaus? Onko se demoni, joka vie koko käden? Tässä kirjassa se on moniulotteinen etsimisen teema – mutta myös löytämisen. "Kirjani ovat kuin - - - saari valtamerellä: valo osuu niihin ja kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta pinnan alla on tuntemattomuus, pimeys, jatkuva itsensä etsintä." Coelhon vakiosuomentaja Sanna Pernu on tälläkin kertaa luonut kaunista ja mukavan soljuvaa tekstiä. Zahirin kerronta on paikoitellen epätodellisen tuntuista fellinimäistä tajunnanvirtaa, mikä lienee ainakin osa Coelhon aikaansaaman hieman mystisen tunnelman salaisuutta. Vaikka Paulo Coelho muutamilla ensimmäisillä teoksillaan – Alkemisti ja Valon soturin käsikirja – hankki henkisen kirjailijan leimaa, hänen uusinta tuotantoaan ei mielestäni enää voi luokitella tuon otsikon alle vaikka Zahirinkin tekstistä kohoaa useita aforistisluonteisia viisauksia, kuten esimerkiksi: "Täytyy tietää, milloin jokin vaihe on tullut päätökseen. Ajanjakso on ohi, ovi suljetaan, yksi luku elämästä on takanapäin – ei ole tärkeää mitä nimeä käyttää, vaan tärkeää on jättää menneisyyteen ne elämän hetket, jotka ovat jo kuluneet ohi." Moni mies on miettinyt, miksi eukko lähti lätkimään, mutta Coelho tekee siitä postmodernia taidetta koettaessaan selvittää miksi. Kirjoittajan työtä tekijä kuvaa kauniisti: "Kirjoittaminen on maailman yksinäisimpiä puuhia. Menen joka toinen vuosi tietokoneen ääreen, katselen sieluni tuntematonta merta ja näen siellä muutamia saaria – ideoita jotka ovat kehittyneet ja ovat valmiita tutkittaviksi. Niinpä astun veneeseeni – jonka nimi on Sana – ja päätän lähteä soutamaan lähimmälle saarelle. Kohtaan matkalla merivirtoja, tuulia ja myrskyjä, mutta jatkan uupuneena soutamista, vaikka tiedän ajautuneeni jo pois reitiltä, eikä tavoittelemaani saarta näy enää horisontissa." Kirjan pääteema kiteytyy hyvin lauseissa: "Rakkaus on villi voima. Jos yritämme hallita sitä, se kukistaa meidät. Jos yritämme vangita sen, se tekee meidät orjikseen. Jos yritämme ymmärtää sitä, se saa meidät hämmentyneiksi ja epätietoisiksi."
H. Juutilainen
|
|
