Ultran kirja-arvostelu |
|
VoimakooditDiana Cooper Suom. Päivi Piiroinen
Parantaja-terapeutti Diana Cooper on kirjoittanut jatkoa kirjalle Hiljaiset kivet. Tuolloin matkattiin Machu Picchun maisemissa Perussa ja löydettiin tärkeä valoportaali. Sama joukkio, Helen, hänen tyttärensä Joanna ja rakastettunsa Marcus seuraavat käärön neuvoja matkaten etsimään käärön vaatimia voimakoodeja Australiaan mukanaan uusi joukko avustajia, niin hyvässä kuin pahassa. Aboriginaalit ovat avainasemassa, ja heidän kulttuurinsa ja historiansa ovat ikivanhoja. Käärön uutta osaa ei vielä ollut käännetty, mutta hiljalleen matkalaiset saavat tietää asioista selviydyttyään rankoista kokemuksistaan. Setä-Georgesta, abojen kylänvanhimmasta, tulee matkalaisille ensiarvoisen tärkeä. Tiedemiehet uskoivat abojen varjelleen maitaan 60.000 vuotta, mutta ovat nyt alkaneet osoittaa kyseessä olevan pikemminkin 150.000 vuotta. Nykyisin puhutaan paljon abojen Uniajasta. Kirja vie lukijoitaan ikivanhojen mysteereiden ja tietojen lähteelle. Atlantislaiset ovat tietenkin kääröjen alkuperämaana, ja ne oli tehty materiaalista, jota ei enää ole, koska atlantislainen tekniikka oli kehittyneempää. Käärö tuhoutui suurimmaksi osaksi tulipalossa ,ja nyt matkalaisten käytettävissä on vain mikrofilmi. Kirjailija kertoo suurista mysteereistä, voimalinjoista ja portaaleista, jotka on pidettävä puhtaina, jotta ihmiset voisivat kommunikoida suoraan Alkulähteen tai Jumalan kanssa. Käärössä on tarkkaa tietoa äänteistä (taas olemme äänen saloissa) ja symboleista. Abot kutsuvat niitä laululinjoiksi ja pyhiksi paikoiksi. Kun maan punaiseksi värjäämä kivi, karkeasti kolmion muotoinen ja noin seitsemän sentin kokoinen ja jonka yksi sivu oli kumman kaareva, lasketaan matkalaisten käsiin, kivi tuntui hehkuvan. Kivi oli peräisin Ulurusta, jonka väitettiin sisältävän kristallin. Matkalaiseten tehtävänä oli kerätä myös tietyn kristallipalojen palaset ja viedä sen Uluruun. Uluru, Ayers Rock, on kaikkien tuntema mahtava muistutus ikuisuuden mahdista. Abojen kulttuuri on vanhin, ainutlaatuinen ja erittäin henkinen. Kuitenkaan abot eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, eivätkä he myöskään olleet teknologisesti pitkälle kehittyneitä. Abot kuitenkin uskovat, että heidän hallussaan on vastaus planeettamme tulevaisuudesta. Uniaika on taas universaalia tietoisuutta, missä kaikki tieto on. Kuten aina, tuntuvat länsimaiset ihmiset sotkevan (tämähän kuuluu sielujen valintoihin muistaaksemme, keitä olemme ja siksi kaikki ei käykään helposti) abojen asiat. He toivat tauteja, sotkivat omilla laeillaan ja ns. viisaudellaan abojen rytmit. Kun sitten alkoi syntyä puoliverisiä lapsia, heitä usein kohdeltiin äärettömän rajusti kuten heidän äitejäänkin ja naisnäkökulmakin sai uudenlaista kääntöä. Maa ei kuulunutkaan enää kaikille, vaan se yksityistettiin. Tuttua, vanhaa latua tuntuvat ”kehityksen” tasot kulkevan. Lukijoille selvitetään sekin, että abot ovat suoraan Lemurian jälkeläisiä. Lemuria oli olemassa ennen Atlantista. Kaikelle on siis tarkoitus. Laululinjoista kerrotaan, että laulu on kartta tarjoten yksityiskohtaisia tietoja ja uskottuja ohjeita. Näitä reittejä abojen esi-isät kulkivat muodostaen samalla Australian voimalinjat ja olivat perustana niille pyhille matkoille, joita patikoidessa tehtiin. Nyt oli matkalaisten aika koettaa auttaa, jotta abot nousisivat lytistyneitä asenteitaan ja voimattomuuttaan vastaan. Tarina on erittäin mielenkiintoinen ja monivaiheinen. Kirja tempaa mukaansa, mutta löysin muutaman ristiriitaisuuden, mikä ei tahtia haittaa, jos ei sitä huomaa. Tarkoitukseni ei ole etsimällä etsiä virhettä, mutta joskus sattuu, että vaikkapa siltojen, valtatien tai junaradan paikat muuttuvat sijainniltaan samalla sivulla. Väkivalta on myös teoksessa läsnä, ilman sitä ei kai voida nykyisin tehdä mitään. Toisaalta tuodaan esiin, miten vaikea on antaa anteeksi ja tuntea heikkojen ja ilkeiden ihmisten vuoksi sydämellisyyttä ja halua ajatella ”pahiksista” lempeästi. Tämähän kysyy aina pokkaa eniten. Pahikset ovat haasteemme. Miksi he ovat pahiksia, on olennaista. . Lukija saanee kuitenkin maljansa täytenä ja toivon mukaan viisastuu monilla ratkaisevilla tiedoilla aboriginaalien suhteen. Samalla maailmankuva laajenee ja pistää miettimään kaikenlaisia asenteita maapallon ”alkukantaisuuksia” kohtaan. Odotan mielenkiinnolla kirjasarjan viimeistä, kolmatta osaa.
Tuula Pelttari
|
