|
ARTIKKELI ULTRA 12/2008:
Daniil Andrejev:
Rauhan Ruusu
Suomennos: Liilia Siiberg, Merja Nurmisto
2008
Jos ei ihmisellä ole unelmaa, ihmiselämässä ei tapahdu mitään. Unelma
saa vuoret siirtymään.
Daniil Andrejevin (1906–1959) teos Rauhan Ruusu on erään miehen unelma,
miehen, joka eli omalaatuisen, tuskien täyttämän elämän Venäjällä
vuosisatamme alkupuoliskolla. Daniil Andrejev oli venäläinen, näkijä,
mystikko, runoilija ja sanansaattaja sanan täydessä merkityksessä. Hän
syntyi kuuluisan isän (kirjailija Leonid Andrejev) poikana, hankki
sivistyksen, toimeentulon ja perheen ja eli kuitenkin ikään kuin osa
hänestä koko ajan olisi vaikuttanut jossakin muualla. Maailmansota muutti
hänen elämänsä suunnan, ja päätyminen Neuvostovallan aikana Stalinin
eristysvankilaan avasi hänen aistinsa tekemään valaistumisen kokemuksia.
Hän löysi tilaisuutensa keskittyä niukkuudessa ja toimettomuudessa
asioihin, jotka arkisen elämän pyörteissä olisivat saattaneet kokonaan
peittyä elämän jokapäiväisten askareiden harmauteen.
Ensimmäiset mystiset kokemuksensa Andrejev sai jo varhaisessa
nuoruudessaan, ja nämä kokemukset syvenivät elämän edetessä selkeäksi,
tietoiseksi yhteydenpidoksi "sydänystävien" kanssa, jotka välittivät
viestinsä tuonpuoleisesta sanoin, kuvin ja myös valoilmiöiden
välityksellä. Näitä viestejä Andrejev kirjassaan Rauhan Ruusu lukijoilleen
välittää. Tehtävä ei ole helppo, yhteistä kieltä ei ole, sydänystävien
käyttämä kieli on jotakin muuta kuin maailman puhutut kielet, mutta
Andrejev parhaan kykynsä mukaa selittää käyttämänsä oudot termit; hän siis
ei niitä keksinyt, vaan ne hänelle annettiin. Hänen tehtävänsä, missionsa
ja sanansaattajuutensa oli välittää ihmiskunnalle tietoa tuonpuoleisista
piireistä, ja, niin kuin Andrejev itse asian ilmaisee, niin vaikea tehtävä
oli, että "jos vaikkapa vain yksikin myötämielinen silmäpari lukee nämä
rivit, elämäni ei ole mennyt hukkaan".
Rauhan Ruusu
Maailmassa ja ihmiselämässä Andrejevin mukaan vallitsee jatkuva hyvien
voimien ja pahojen voimien kamppailu. Jeesus Kristuksen tarkoitus oli
johdattaa ihmiskunta hyvien voimien avustuksella rauhan satamaan, mutta
pahojen voimien väliintulo sai aikaan sen, että Jeesus Kristuksen missio
jäi onnettomasti kesken, millä seikalla on ollut kohtalokkaat seurauksensa
ihmiskunnan historiassa. Demokratian kurjan lopputuloksen maailmaa
johtavana ideologiana Andrejev näki selvästi. Hän näki ihmiskunnan
kehityksensä tikapuilla hyvinkin eritasoisia askelmia kulkemassa, ja
demokratia nostaa jokainen tasapäisesti yhtäläiseen asemaan ihmisen
kehitysasteesta riippumatta. Näitä samoja kehityksen tikkaita Andrejev
näki askeltamassa myös eläinkunnan, enkelikunnan, daimonit, demonit, puut,
kivet, kasvit ja kaikenlaiset luonnonhenget. Andrejev näki asian niin,
että viisaat on saatava johtavaan asemaan, eikä viisaus suinkaan ole sama
kuin äly tai oveluus! Viisauden ensiaskel on epäitsekkyys. Viisaiden
johtaessa ihmiset kukin oman kehitysasteensa ja tasonsa mukaisesti
hakeutuvat heitä itseään eniten eteenpäin vieviin tehtäviin, jolloin
saavutetaan maailmanlaajuinen hierarkia, joka ei perustu omaisuuteen,
rahaan, valtaan eikä oppineisuuteen, vaan sydämen sivistykseen ja tahtoon
palvella ja hyödyttää muita; ylempi hierarkiassa on aina valmis
uhrautumaan ja palvelemaan alempaa. Näin maailmasta syntyy Veljeskunta, ja
tämä Veljeskunta on nimeltään Rauhan Ruusu. Valtioiden rajat poistuvat.
Koko maailma on yksi kokonaisuus, jota viisaat johtavat, ja jossa jokainen
yksilö saa mahdollisuuden juuri hänelle sopivimpaan kehittymiseen. Rauhan
Ruusun hallintokauden aikana ihmiskunta puhkeaa kukoistukseen,
jalopiirteisiä ihmisiä kasvatetaan, arkkitehtuuri saa uudet ulottuvuudet,
kaupungit rakennetaan puutarhakaupungeiksi, koko maapallo muutetaan
yhdeksi puutarhaksi. Ansiotyö vähenee muutamaan tuntiin viikossa, ja
ihmiset viettävät aikansa meditorioissa, filosoforioissa ja erilaisissa
luonnonhengille pyhitetyissä kappeleissa ja temppeleissä. Taide puhkeaa
ennennäkemättömään kukoistukseen ja saa uusia ulottuvuuksia, tilataide
levittäytyy kaikkialle ja siihen lisätään valoelementtejä, jotka patsaiden
tavoin kuvastavat henkisiä todellisuuksia taideteosten takaa. Sotia ei
ole. Koko mahtava sotakoneisto on tuhottu ja voimavarat ohjattu
heikompiosaisten kehitysmahdollisuuksien parantamiseen. Omistamista on
rajoitettu: vettä ja ilmaa sekä maata ei voi ostaa rahalla, ne ovat
jokaiselle kuuluvia, yhteisiä.
No, huonostihan tässä utopiassa käy, onhan ihmismielelle tylsää
lilluskella sopusointuisesti hyvässä ja kauniissa, ikävystyyhän ihminen
moisesta, tästä kirjassa on kuvaus. Pahuus, raakuus, siveettömyys ja
tappaminen tuovat väriä ja virikettä ihmiselämään! Tästä lieneekin kyse
seuratessaan tämän päivän mediapuheenaiheita: tosi-TV:iden nöyryyttävät
kokeilut, elokuvat mielettömine teurastusepisodeineen, videopelit
silmittömine tavoitteineen tappaa mahdollisimman lyhyessä ajassa
mahdollisimman monia.
Ihminen ei opi kerrasta, mutta Andrejevin näkökulman mukaan toki saamme
aina uuden mahdollisuuden, karman laki vallitsee maailmankaikkeudessa ja
hoitaa hitaasti tehtäväänsä mikäli ihmiset eivät kykene nousemaan tämän
lakisiteisyyden yläpuolelle.
Monikerroksellinen maailmankaikkeus
Andrejev näkee maailmankaikkeuden koostuneeksi kerrostumista, joista tämä
fyysinen maailmamme on vain yksi. Kerrostumat ylhäältä alkavat
valaistuneiden maailmoista. Niissä valaistuneet sielut jatkuvassa
yhteydessä alempiin kerrostumiin resitoivat sinnepäin inspiraatiotaan.
Sitten tulevat kansojen taivasmaailmat, joiden kautta sielut kulkevat
jälleensyntymien pyörässä. Näkyväisen aineen kerrostuman alta löytyvät
maailman nurjan puolen asujaimet, vainajien rangaistuksen maailmat ja
demonisten olentojen asuinsijat. Andrejevin mukaan sielu maaelämänsä
tekojen raskauttamana voi pudota kuolemansa jälkeen hyvinkin syvälle
nurjan puolen kerrostumiin. Kirjassa on inhat kuvaukset rangaistuksen
maailmoista. Havahtunut sielu täällä puhdistuu ja lähtee nousemaan kohti
valaistuneiden maailmaa. Mutta täällä vaikuttavat myös demonisten
maailmoiden nurjan puolen olennot, jotka sielua pauloihinsa kietovat
samoin, kuin tekivät jo maaelämän piirissä. Onneksi sieluparka ei näissä
maailmoissa ole yksin, valaistuneiden maailman sielut kaikin olemassa
olevin keinoin yrittävät sieluja auttaa heidän kehitystiellään.
Kokonaan kadotuksen omaksi joutuu tosi harva, koko ihmiskunnan historian
aikana vain muutama. Silloin käy niin, että monadi kokonaan erkanee
yhteydestään ihmiseensä ja jää kuihtumaan monadien kuorien hautausmaalle.
Andrejev nimenomaan korostaa, että näitä ei ole montaakaan. Maailman
suurimmillakin pahantekijöillä on siis mahdollisuus loistavaan
tulevaisuuteen ihmiskunnassa: mitä suurempi syntinen, sitä suurempi
katumus ja kirkkaampi, nopeampi valaistuminen. Mahtaakohan moni tietää,
miten Juudas Iskariotille kävi kuoleman jälkeen? Andrejev kertoo
Iskariotin kuolemanjälkeisen tarinan kirjassaan.
Myös valtioilla on demoninsa ja daimoninsa. Venäjän kansallishenki,
kirjassa herkäksi nuorukaiseksi kuvattu, odottaa häitään alemmalle tasolle
laskeutuneen naiseuden ihanteen kanssa. Ja Venäjän valtiollisuusdemoni
tekee kaikkensa, jotta tämä liitto torjutaan. Kirja konkretisoi
mielenkiintoisella tavalla hyvin käsitteellisiä asioita, kansallishenkeä
nuorukaisena on vaikea kuvitella, ellei ota miettiäkseen vaikkapa Suomen
Kalevalaa ja Väinämöisen asemaa siinä.
Luonnonhenget
Luonnonhenget ovat oma kategoriansa kehityksen tikapuilla. He kulkevat
omaa kehitystietään, ihmisistä erillistä, mutta kuitenkin tässä samassa
fyysisessä ulottuvuudessa. Andrejevin mukaan meillä on mahdollisuus päästä
heidän kanssaan yhteyteen, mutta tämä ei ole suotavaa muuta kuin
poikkeusolosuhteissa: luonnonhenget vahingoittuvat ihmiskosketuksesta
mikäli ihminen ei ole täysin puhdas ja suopea heitä kohtaan. He ovat myös
alttiita huvittelemaan ihmisten kustannuksella, ovat leikkisiä, rajuja ja
riehakkaita ja saattavat näin saada omalla tasollamme melkoisia
katastrofeja aikaiseksi. Luonnonhenget huolehtivat kasvien kehityksestä,
puista, vesistöistä, sääolosuhteista, ja myös ihmisistä. Sangen
kiinnostuneita jotkut luonnonhenget ovat ihmislapsista, ja jotkut
ihmislapset myös näkevät nämä kumppanit fyysisillä silmillään ja
seurustelevat heidän kanssaan. Jokaisella rakennuksella on omat
luonnonhenkensä, ja kun rakennus tuhotaan, tuhotaan luonnonhenkien asumus
samalla, ja nämä poloiset sitten usein menehtyvät kun eivät ole
kykeneväisiä uutta asuinsijaa itselleen löytämään. Mutta, siis, hekin
kulkevat kehityksensä tikapuilla, ja aloittavat uudelleen seuraavassa
inkarnaatiossa.
Demoniset luonnonhenget
He asuvat maailman nurjalla puolella. Paikallisuudessa nimeltä Dugguur
asuu mehiläiskennomainen yhdyskunta demonisia olentoja, jotka voimakkaasti
inspiroivat ihmiskuntaa. He elävät Kuun alaisuudessa, ja heidän
kuningattarensa tyydyttää heidän laumojensa suunnattoman hekuman.
Kosketuksen Dugguurin vaikutukseen voi ihminen tuntea kokiessaan
suunnatonta kaipuuta tyydytykseen, jota minkäänlainen mainen kohde ei voi
tyydyttää. Dugguur on myös eräs kuolemanjälkeinen rangaistustila
ihmissielulle, joka on viettänyt siveetöntä elämää; sinne joutuminen on
ihmiselle vaarallista ja sieltä pääsy pois vaikeaa, sanotaankin että
itsemurha maailmassa on suuri rikos, mutta Dugguurin piirissä ihmissielun
tekemä itsemurha on keino vapauttaa sielu tämän demonisen kerrostuman
vankeudesta
Kansoilla on omat demoninsa, isot, varjomaiset, niljakkaat, liikkuvat ja
joka paikkaan ehtivät olennot. Kirjassa kuvataan, miten Venäjän
valtiollisuusdemonin Zhruugrin valtakausi vaihtuu ja jälkeläinen ottaa
vallan isältään. Mielenkiintoista luettavaa on, miten USA:n
valtiollisuusdemoni kasvattaa itselleen pitkät lonkerot ja huitoo niillä
silmittömästi sinne tänne osumatta omalle maakamaralleen ollenkaan. Vrt.
Vietnamin sota esimerkiksi ja Afganistanin tilanne. Daniil Andrejev kuoli
v. 1959, joten historiallisesti hän ei tästä tilanteesta voinut tietää,
mutta melkoista selvänäköisyyttä osoittaa yhdysvaltalaisen
valtiollisuusdemonin ennustettu toiminta.
Kirja kertoo myös mitä tapahtuu, kun nurjan puolen asujaimet saavat
yhteyden ihmiskunnan kanssa, tunkeutuvat tänne ja sopeutuvat. Tällaisella
manööverillä kirjan mukaan on hyvin onneton loppu, eikä tällaisia
yhteyksiä tule tavoitella.
Eläinvaltakunta
Andrejev itse tunnustaa rikkoneensa syvästi jotakin eläinvaltakunnan
edustajaa kohtaan omassa elämässään, ja tätä hän katuu koko elämänsä.
Eläimet Andrejev näkee kehityksen tikkailla hitaasti, hitaasti etenemässä
omaa kehitystietään. Andrejev näkeekin ihmisen perustehtäväksi näiden
pienempien veljien kehitystien nopeuttamisen. Kirjassa on luku
metsästyksestä ja kalastuksesta, jotka luontoharrastuksina tulisi kokonaan
lopettaa. Ja eläinkokeita sivutaan, niiden epäeettisyys punnitaan
suhteessa jauhomadon ja sammakon kärsimyksiin innokkaiden biologian
opiskelijoiden tutkimuskohteena.
Eläimet on annettu meille kehitettäviksi, ei riistettäviksi. Meidän tulee
kehittää eläinten oloja niin, että valaistuminen niille tulisi
mahdolliseksi. Niitä ei tule käyttää ravintona eikä työhön ollenkaan.
Geenitekniikasta Andrejevin aika ei vielä ollut kuullut mitään, mutta
mielenkiintoinen visio syntyy, kun hän kuvaa, miten zoopedagogiikan
keinoin opetetaan koira puhumaan, miten uudenlaisen eläintieteen pohjalta
muunnetaan koiran tassut siten, että etutassuihin saadaan tarttumiseen
soveltuvat elimet, tai miten esimerkiksi pienennetään norsu koiran
kokoiseksi niin, että halukkailla on mahdollisuus ottaa tämä ihastuttavan
älykäs mutta toivottoman raskasruokainen ja suurikokoinen eläin
lemmikikseen. Andrejev vapauttaa eläimet vapaasti liikkumaan kaikkialla,
tarhat poistetaan, aitauksia ei tarvita, mutta syntyvyyden säännöstely
eläinvaltakunnassa jää sitten kyllä tulevien sukupolvien tehtäväksi.
Eikä Andrejev lopeta eläinkuntaan. On vielä eräs elementti, joka kaipaa
huomiota: lasten suunnattomasti rakastamat pehmolelut. Andrejev kuvaa,
miten lapsen rakkaus lelunallea kohtaan vähitellen rakentaa nallelle
jonkunlaisen kuolleen sielun tapaisen elementin, joka sitten lelun
hajotessa ja hävitessä ottaa osansa elämästä, muuttaa omaan valtakuntaansa
ja sieltä käsin aloittaa oman kehitystiensä muiden olevaisten rinnalla.
Taide
Myös taideteoksilla on sielunsa. Taiteilijan luotua teoksensa teos imee
itseensä sitä katselleiden, kuunnelleiden tai sitä lukeneiden ihmisten
sielunsädehdintää ja niistä ottaa voimaa itseensä puhjeten elämään
toisella luomisen tasolla. Taiteilija kantaa vastuun näistä luomuksistaan,
ja kirjassa Andrejev kuvaa useita taiteilijoita, jotka rajantakaisessa
tilassa ovat pitkäänkin joutuneet työskentelemään näiden luomiensa
hahmojen pelastamiseksi.
On myös taideteoksia, joilla on todellinen esikuva toisessa
ulottuvuudessa, vaikka näitä ei ole paljon. Andrejev käyttää niistä
nimitystä taiteilijoiden metaesikuvat. Työstäessään tällaista metaesikuvaa
taiteilija sitoo kohtalonsa metaesikuvansa kohtaloon. Vrubelin "Langennut
demoni" on tästä esimerkki, ja Andrejev esittääkin, että tällaiset
taideteokset tulisi kokonaan hävittää fyysisestä maailmasta.
Venäjän metahistoria
Sinnekö siis jäi hän, Aleksanteri I, maaseutuluostarin rauhaan, josta
sinkkiarkussa kiidätettiin Moskovaan isäinsä viereen hautaan
laskettavaksi? Entä kuka sitten oli hän, joka krusifiksi kaulassa, laukku
olalla, hienostunut käsi kerjuusauvaan tukeutuen läksi maita kulkemaan
juuri samaan aikaan, kun suruviesti kiiri Moskovaan? Siis, menikö hän
hautaansa vai jonnekin muualle, ainakin historiallinen tosiasia on se,
että arkkunsa Pietarinkirkon hautaholvissa on tyhjä! Kuvauksen Aleksanteri
I:n vaiheista hänen "kuolemansa" jälkeen saamme kirjasta lukea.
Entä kuka oli Stalin, tuo Isä Aurinkoinen, Generalissimus, jota kansa
maahan kumarsi aina hänen kuolemaansa saakka? Ei ollut venäläinen hän, ei
siis tarvinnut käsiään liata oman kansansa vereen, vieraita olivat isän
lapset hänelle. Oliko kenties sankari hän, joka maailmanvalloitukseen
pyrki? Vai bunkkeriinsa sulkeutunut pelkuri, joka vallanhimossaan ja
itsekkyydessään vertaansa vailla oli valmis mihin tahansa?
Andrejevin kirjassa on huikea tulkinta näiden kahden suurmiehen
metahistoriallisesta taustasta ja elämästä. Mielenkiintoista on, ettei
Stalinkaan yltänyt kategoriaan, joka olisi pudottanut hänet ihmiskunnan
sielujen joukosta monadien kuorien hautuumaalle.
Kristuksen toinen tuleminen
Kristus lopulta ratkaisee maapallon olevaisten ongelmat toisella
tulemisellaan. Mutta miten hän tulee? Ei hän tule fyysisenä olentona. Hän
tulee samanaikaisesti kaikkien niiden ihmisten sydämiin, jotka häneen
loppuun asti ovat luottaneet ja luo tuhatvuotisen valtakuntansa, jonka
jälkeen aiooni vaihtuu, ja ihmiskunta tulee jatkamaan vaellustaan toisella
tasolla, ei enää aivan yhtä jähmeällä ja kiinteällä.
Miettimään jää, mitä voisimme tehdä, jotta useampi meistä Kristuksen
rinnalla pääsisi korkeammalla tasolla tietään jatkamaan. Andrejevin vision
mukaan kovin, kovin harva meistä yltää sinne saakka. Tämä aineen hitaus ja
raskaus; ikuista sen ei tarvitsisi olla ellemme niin itse haluaisi ja
päättäisi. Kun oivallamme, että itse kunkin tiensä on raivattava, tikapuut
ovat aina edessämme vapaasti asteltavissa, joko ylös tahi sitten alas.
"…Ja kun vaikenee kuoron pauhu, kun torvet kolmatta kertaa toistavat
sävelmänsä minä näen, miten ylin opettaja kävellen kohti aukion laitaa
julistaa kohottaen siivekkään, sisältä loistavan sydän-lampetin
ruskottavaa pilaria kohti:
- On siunattu zeniitissä kaivattu kohtaaminen!"
Merja Nurmisto
|