Paikka jota kutsumme kodiksi – tutkimusmatka sielun kuolemanjälkeiseen elämään

Robert. J. Grant
Suom. Susan Gamache

245 sivua
Kirjakustannus Kirjakuutio 2002

Kirjan esipuheen tekijä, lääkäri George G. Ritchie mainitsee, miten tärkeätä jokaisen olisi lukea tämä kirja: saarnaajan, papin, rabbin, pastorin ja nuoriso-ohjaajien. Entä tietoiskuksi kouluihin ja maailman uskonnollisille johdoille, sillä kaikki on yhtä, ja pyhät kirjat löytyvät myös taivaallisesta kirjastosta. Grantin kirja todella poistaa kuolemanpelon ja osoittaa lukijoille valintojemme tulokset poistuttuamme fyysisestä maailmasta. Kuolemankin jälkeen meillä on mahdollisuus valita – ikiaikaisena oikeutena se ei poistu koskaan. Jumala ei todellakaan ole tuomari, vaan me itse tuomitsemme itsemme sieluina. Myös sen, haluammeko palata uudelleen fyysisellä tasolla vai jatkaa toiselle, pysyä sillä haluamamme aika ja siirtyä taas korkeammalle tasolle enkeleiden ja oppaiden apu tukenamme.. Tämän onnistumiseksi tarvitsemme kuitenkin Kristus-voimaa ja valonpilkahdusta enkelien ja henkioppaiden avun lisäksi.

Kirja yhtenee muihin henkisiin kirjoihin, mutta on tarkka ja varma kuvaus kaikesta, mitä lukija voi kaivata.. Kirjan esimerkit ovat valaisevia, niin myös ne kuuluisat näkijät ja kokijat, jotka Cayce on kohdannut. Luettuani sisällön koin kummallisen ja vapauttavan laajenemisen tunteen, aivan kuin valo olisi tunkeutunut sisään ja jäänyt sinne. Eittämättä tämä onkin tarkoitus.

Robert Grant on onnistunut tiivistämään kirjaan kaiken olennaisen. Helpottaakseen asioita hän on jakanut kirjansa yhdeksään osaan. Luku yksi kertoo, että jokaisella on psyykkisiä kykyjä, mutta kaikki eivät kehitä niitä, ja jokaisessa maailman kulttuurissa ja jokaisena aikakautena on ollut selvänäköisiä – ennustajia, profeettoja, viisaita miehiä, selvänäkijöitä, psyykikkoja, meedioita, spiritualisteja, kanavoijia. Salaperäinen kuudes aisti mahdollistaa yhteyden spirituaalisiin valtakuntiin ja sen sieluihin, mutta kuitenkin vasta viime vuosina meediolla käyminen on saanut laajaa hyväksyntää. Se, miten Edgar Cayce transsissa toimi, miten hänen perheensä jäsenet ja sihteeri kirjoittivat kaiken muistiin, on ensiarvoisen tärkeää.

Toinen luku väläyttää kuvia kuolemanjälkeisestä elämästä, kuoleman rajalla käyneiden kokemuksia on aiemminkin tutkittu, tästä esimerkkinä Robert Moodyn kirjassaan Kokemuksia kuolemasta vuodelta 1995, joka tosin on käännetty nimellä Elämää elämän jälkeen Grantin kirjassa(Life after Life).

Kolmas luku kertoo mitä tapahtuu, kun kuolema koittaa aikaisin tai yllättäen – tässäkin auttaa rukous uhrin puolesta ja samalla surija saa lohdutusta – ja myös merkkejä, mikäli on sopivassa tilassa. Merkkejä kuitenkin annetaan, kirjan lukuisat esimerkit lohduttavat.

Millainen ja minne vie sielun sielun kuolemanjälkeinen matka, siitä kertoo luku neljä. Mieleeni ponkaisi egyptiläinen Kuoleman kirja, joka oikeastaan on Päivään nousemisen, siis Valoon nousemisen kirja –oleellinen ero. Myös Tiibetiläinen kuoleman kirja puhuu asiaa. Sielun iankaikkisesta luonteesta tehdään selkoa ja siitä, miten halut ja aikomukset vaikuttavat. Siitä, miten riippuvaisia olemme materiasta ja miten kiintyneitä juuri tähän fyysiseen elämäämme, sen mukaan me luomme maailman ja valitsemme tason, jonne siirrymme kuoleman jälkeen. Karmaisevia esimerkkejä riittää ja jälleen ajatuksen tasolla on mahtava vaikutus. Kaikilla on kuitenkin pelastuksen mahdollisuus.

Hätkähdyttävää oli unien tärkeys. Kun nukahdamme, unissamme jo valitsemme tason, minne siirrymme kuoleman jälkeen. Näistä taas on erotettava erikseen myöhemmin tuleva kyky kertoa mitä uni merkitsee, Tämä hiukan pelotti ajatellen satunnaisia painajaisia, mutta aloin kuitenkin pitää 30 päivän unipäiväkirjaa, jossa ei saa keskittyä symboleihin, vaan katsoa, millainen uniympäristö ja tunnelma unissa on. Suojaus on muistettava liikkuessamme unitasoillamme! Toisinaan on myös kirjaimellisesti kyse edesmenneen kanssa keskustelusta.

Luvussa kuusi tarkastellaan henkilökohtaisia kokemuksia ja sitä, miten kuolleet kommunikoivat elävien kanssa. Raymon Moody rakentaa oman ilmestymismajansa, jollaisia oli jo muinaisessa Kreikassa.

Silta tämän- ja tuonpuoleisen välillä kiinnostaa aina, mutta eniten taitaa kiinnostaa ns. helvetti ja maahan sidotut sielut – siksi luku yhdeksän, miten valmistautua elämään seuraavassa maailmassa, onkin tärkeä. Mieleeni siivilöityikin kummallisia mielleyhtymiä – mistä loppujen lopuksi ovat kotoisin varjomaailmojen kauhutarinat ja elokuvat – kerrotaanko siinä mahdollisesti jälleensyntyneinä omista tasokokemuksista ja miksi on niin tärkeä tehdä kauhua tihkuva elokuva, jolla on negatiiviset energia, miksi mässäillä Elmstreeteillä tai muilla vastaavilla asioilla? Toki Kuudes aisti ja monet muut avaruuselokuvat sekä viljaympyrät kertovat omia tarinoitaan, muistikuvia entisistä elämistä niillä monilla asuinsijoilla, joista Jeesus mainitsee? Jeesuksesta puheen ollen, monella on kuva heikosta, ristillä roikkuvasta Jeesuksesta, kun Hän itse asiassa on täynnä voimaa ja valoa.

Itsemurhan tehneiden kohdalla tuodaan todella kaikin tavoin esille se, miten itsekkäästi kohtelemme muita ja omaa sieluamme – emme todella pääse pakoon. On muistettava myös alhaiset henget, jotka pyrkivät ottamaan varomattomaan yhteyttä ja sotkemaan asioita. Jotkut selvänäkijät ovat epäselviä näkijöitä. Ja me kysymme useimmiten itsekkäitä ja yhdentekeviä kysymyksiä

Tärkeä osa elämäämme on oman kuolemamme totuuden mietiskelemistä. Meillä on valinta, meillä olisi paratiisi ja rauha maan päällä, jos emme menisi mukaan erilaisille laajakaistoille, missä vain nopeus on valttia. Vaikka keksinnöillä on oma tasoasuinsijansa, niin pakkoko on mennä kaikkeen mukaan? Moderni yhteiskuntamme on erikoistunut häiriötekijöihin.

Sielulle on mahdollista elää tuonpuoleisessa vuosia tajuamatta kuolleensa – muutos on niin hiuksenhieno. Siksi säännöllinen meditointi ei ole vain sielun ja mielen keskittämistä, vaan se todellakin rakentaa kuolemanjälkeisen olotilan.. Kuka meistä haluaisikaan olla ns. raivoisa henki, joka yhä koettaa tappaa kuolemansa jälkeenkin henkiin jäänyttä uhriaan turhautuneena, kuka haluaisi elää tuonpuoleisessa hirvittävässä slummissa, hirvittäviä asioita hamuten, kunnes kyllästyy ja saa avun. Kuka liittäisi viinapulloihin jonkinasteisen energiakentän, mistä juoja saisi pelottavan yhteyden toiselle tasolle ja tämä estäisi juomisen – vai estäisikö sittenkään.. Räyhähenget kyttääväät sieluamme, sielunanastajat ja Kulkurisielut, aaveet ja kummitukset ovat hereillä alemmilla tasoilla – niin, tämä on sitä valitsemaamme helvettiä. Mutta mehän haluamme Valoon. Se on mahdollista jokaiselle - aikaa on, sillä sitä on vain meidän tasollamme.

Millään sielulla ei muuten ole lupa tappaa toista. Niin kuitenkin teemme yhä, kaikissa kulttuureissa.

Eläimistä ei kirja puhu, apinasta mainitsee, ettemme ole polveutuneita niistä. Moni kuitenkin kaipaa kuolleita eläinrakkaitaan kuolemansakin jälkeen. Tajusin, että nekin voimme halutessamme luoda seuraksemme, kuten kutsua toisilta tasoilta ystäviä ja pitää vaikka majataloa omillemme.

Valvokaamme – oppikaamme valvomaan ajatuksiamme, poistamaan kateutta ja vihaa. Rakennetaan tuonpuoleisuutta itsellemme.

Tuula Pelttari

tuula.pelttari@luukku.com