Ultran kirja-esittely

Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta
Jukka Nieminen

Kirjaparoni 2010
110 s.
25 e   *TOISTAISEKSI PAINOS LOPPU*

Vuoden rajatietokirja 2010 - yleisöäänestyksen voittaja!
Salakirjojen uutuus. Kirja vailla vertaa.

Viimein on ilmestynyt kirja joka käsittelee suomen muinaisuutta varsin poikkeuksellisella, mutta kritiikkiä kestävällä tavalla. Kyseessä on tosiaankin ensimmäinen teos joka asiallisesti tarkastelee suomessa olevia ley-linjoja ja pyhiä paikkoja, jotka maantieteellisesti asettuvat aina saman välimatkan päähän toisistaan. Tarkastelun kohteena ovat keskiajan kivikirkot ja kappelit, jotka rakennettiin pakanallisten paikkojen päälle, ja jotka ovat toisistaan aina 33,3 km välein. Kirjassa on loistava kuvitus.

Mitään vastaavaa ei ole aiemmin tuotu päivänvaloon, ja tutkimus on sensaatio millä tahansa mittapuulla tarkasteltuna.

Kuten kirjailija itse sanoo: ”Koko Etelä-Suomi on yksi valtaisa geometrinen suunnitelma! Sen sisässä me kaikki elämme edelleen aavistamatta lainkaan millaisen verkoston se ympärillemme luo. Tekijöinä ovat olleet suomalaiset muinaiskuninkaat - legendaariset Kainuun kuninkaat - joita aikanaan naapurikansat peljäten kunnioittivat.

Tamperelainen tietokirjailija Jukka Nieminen (s. 1967) on kuulu ennakkoluulottomasta tavasta  lähestyä asioita sekä suorasukaisesta ja kaunistelemattomasta kirjoitustyylistä,  joka ihastuttaa monia lukijoita. Nieminen tunnetaan myös historian ja muinaistieteiden erikoisasiantuntijana sekä tiedelehden Hermeetikon päätoimittajana.

Katso myös:
Suomalaisten tuho 10 000 eKr
Cibolan seitsemän kaupunkia
Luomiskoodi

KIRJAESITTELY:

Jukka Niemisen ylläpitämän Hermeetikon palstalla käy keskustelu kuumana. Aiheena Niemisen uusin kirja Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta, joka tullee jälleen, kuten Jukkiksen edellinenkin Cibola,  arvattavasti hiertämään  ’oikeiden’ tutkijoiden   tieteellisen itsetunnon herkistämiä varpaita. On kirja sen verran hurja. Kun lähes luolamiehinä pidetyt ihmiset olisivatkin hallinneet geometriaa ja trigonometriaa ja tunteneet mittausjärjestelmiä, joiden avulla ovat luoneet geografiaa  ja korkeakulttuureja, joita ei yksinkertaisesti  ole tuolloin voinut olla olemassa - siis kanonisoidun tutkimuksen  mukaan. Älämölö syntyy varmasti jos kirja julkisuutta saa. Ja epäilemättä saa. Kuten eräs herkistynyt jo kirjoittaakin: ”..jos kolmiomittausta on harjoitettu Suomessa rautakaudella, Suomen koko esihistoria ja suurelta osin maailmanhistoriakin pitää kirjoittaa uudelleen. Se kuulostaa liian ihmeelliseltä ollakseen totta, joten en usko, että se on totta.”
    Eli mikä ei saa olla totta se ei voi olla totta.
    Jukka Nieminen kertoo, että Suomen muinaishistoriasta on kirjoitettu vähän. Ketäpä muutama muinaissuomalainen kiviröykkiö enempi kiinnostaisikaan ja jokunen kivikautinen kirves ja koru ohitettanee koulujen museokierroksilla nopeasti, jotta penskat pääsevät  ihailemaan ruutiaseita esitteleviä sotahistorioiden osastoja.

Mutta luulen ennustavani – tämän Niemisen uusimman luettuani - oikein sanoessani että ehkäpä jo lähitulevaisuudessa Suomen muinaisuutta esittävillä museoseinillä on jotain kummallista: karttoja joihin on merkitty Suomen vanhoja muinaislinnoja, kivikirkkoja, uhrilehtoja ja kartanoita, joita yhdistää yhteinen tekijä: ne  kaikki sijaitsevat hämmästyttävän tarkasti samalla etäisyydellä toisistaan.
    Mistä siis on kysymys?
    Jukka Nieminen ja hänen taustaryhmänsä ovat tehneet hämmästyttävän havainnon, että lähes kaikki vanhat kirkot ja monet muuten pyhät paikat ovat usein - Etelä-Suomessa lähes aina - 33,3 km etäisyyksillä toisistaan tai sijaitsevat ympyrän kehillä, joiden säde on 33,3 km. Joidenkin kohdalla vain muutaman sadan metrin heitto.  Yhtenä parhaana esimerkkinä kirjassa on Kokemäki ja sen Pyhän Henrikin kappeli, jonka ympärille osuu kuvan mukaisesti 5 kohdetta (kuva oikealla): 25165926401

Useiden kohteiden sijainnit osuvat myös samoille suorille linjoille, niinpä esimerkiksi linjalle  Lauhavuori-Porvoon tuomiokirkko osuu seitsemän kirkkoa.
    Sattumaa kaikki sanoo skeptikko. Ja tarkoitushakuista mittaamista. Mutta kysyä voi, että jos yhdestä keskiaikaisesta kirkosta on etäisyys neljään - viiteen  muuhun keskiaikaiseen kirkkoon alle 50 metrin tarkkuudella keskeltä keskelle 33,3 km, niin voiko kyseessä olla sattuma? Ja jos tässä ei ole kyse sattumasta, niin silloin tuskin on sattuma tekijänä ainakaan kaikissa noissa yli 150:ssä  muussakaan tapauksessa.
     Sattuman mahdollisuutta mietittäessä tulee myös ottaa huomioon, miten vähän keskiaikana on ollut Suomessa asukkaita ja miten vähän julkisia rakennuksia. Sattuman mahdollisuus pienenee ratkaisevasti. Kohteita joihin osumat voivat tulla, ei ole kuin meren rannoilla hiekanjyviä vaan hyvinkin  rajallinen määrä. Kivikirkkoja on tunnistettu esim. 104, joihin ko.  mitta osuu noin 70 prosenttisesti.

Niemisen johtopäätösten  mukaan tuon salaperäisen geografian ja mittajärjestelmän takana on ollut muinaissuomalainen korkeakulttuuri, joka oikeuttaa kirjan nimen: Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta. Sen keskus on sijainnut Pohjanmaan Lauhavuoren tienoilla ja Nieminen näyttää että monet rautakautiset muinaiskaupungit ovatkin olleet yhteydessä suorina linjoina Lauhavuoreen. Tätä valtakuntaa olisivat hallinneet monissa skandinaavisissa Saagoissa mainitut muinaiskuninkaat, joille Nieminen antaa myös sukupuut. Hänestä myös skandinaavinen emblemi, Pohjolan Leijona, heijastaa tätä kuningaskuntaa ollen sen ’egregor’ eli mystisen voiman ilmentymä.
    Nieminen muistuttaa, että vanhat kirkot on  usein rakennettu muinaisten uhrilehtojen, kumpujen, kalmistojen ym. päälle. Hän epäilee, että kirkot  saattavat siis liittyä rautakautisten pitäjäkuninkaiden etupiireihin. Hän ei kuitenkaan esitä teoriaa siitä, ketkä olisivat osanneet rautakaudella mitata Suomen koko maaperän näin tarkasti.  Kysymys jää kirjassa vaille vastausta.
    Suhtautuu asiaan sitten riehumalla tai kiehumalla, uskoen tai epäuskoen, itse välimatkailmiö pysyy ja se on kenen tahansa nettiä käyttävän tarkistettavissa ’kansalaisen karttapaikka’ nimisen ohjelman avulla. Jukkis neuvoo ja kuka hyvänsä  voi tarkistaa että väitetyt  mitat ja havainnot stemmaavat. Ja näin ovat monet tehneetkin ja kaiketi hämmästyneet.

Jukka Nieminen käyttää kirjassaan jälleen parhaita kirjallisia aseitaan, vauhdikkaaseen hieman provosoivaan kerrontaan liittyy paljon faktoja ja ko. mitoista annetaan lukuisia havaintoesimerkkejä. Kirja on myös helppolukuinen, ei liian laaja ja se on taidokkaasti  taitettu ja kuvitettu. On helppo ennustaa sille erinomaista menekkiä.  Minua ilahdutti myös kirjoittajan rehellisyys, hän ei väitä esittävänsä asiassa lopullista totuutta ja  myöntää myös  sattuman – joskin epätodennäköisen - mahdollisuuden.
    Kaiken kaikkiaan Jukkista parhaimmillaan. Tulevaisuus näyttää, mikä merkitys ja arvo löydöillä on.

PS. Nieminen ei pohdi numeron 33,3 esoteerisia merkityksiä. Lähinnä siitä syystä, että metrijärjestelmä tuli virallisesti Suomeen vasta 1700-luvulla, joten kirkkomitan 33,30 numeraalinen arvo voisi olla sattumaa. Toki käytössä on voinut olla joku mitta, joka on tarkoituksella tavoittanut lukua 33, jolloin se on ollut lähes sama kuin nykyinen metri.
    33 on joka tapauksessa mystinen luku ja annan kuriositeettina tähän sen joitain merkityksiä:
    Luku  33 edustaa heprean gematriassa mm. sanaa gal eli salaisuus. Mielenkiintoista on nyt se, että hepreassa verbi galal (3 30 30) merkitsee  kuoren avaamista. Kun gil ja gul ja gal viittaavat myös ympyrään, kyse on siis ’ympyrän salaisuuden avaamisesta.’ Gal ympyrä lukuarvoinen 33 viitannee ennen kaikkea 33. leveyspiiriin, sillä tällä asteella sijaitsee Israelin ainoa ja koko Euroopassa ainoa irtokivistä tehty kelttiläinen viisikehäinen kiviympyrä, ( Gilgul refajim). Mutta erikoisimmin  pituuspiirin 33,30 astetta ja leveyspiirin 33,30 asetta risteyskohta osuu Kyproksen saaren etelä-kärjen kohdalla merialueelle, jonka  pohjalla nähtävissä muinaiskulttuurin jäänteitä. Kun vetää suoran linjan ko. alueelta pohjoiseen linja sivuaa Suomen Kainuuta. 
 

Tampereella 24. 2. 2011
Seppo Heinola