Mutta eipä tipahdeta, ennen kuin on nuolaistu. Asia saa aivan uuden ulottuvuuden kirjasta löytyvän pikkukatkelman avulla (s.111):

Jumala: Hyökkääminen on aina avunhuuto.
Walsch: Minä olen lukenut tuon lauseen jostain kirjasta [alkuperäisteoksessa: Ihmeiden oppikurssista (A Course in Miracles)].
Jumala: Minä olen pannut sen sinne.

Kun muistamme, että Ihmeiden oppikurssin (esitelty Ultran numeroissa 9-10/1999) sanelijaksi ilmoittautui Jeesus, voimme siis hieman keventää mahdollisen epäuskon taakkaa korvaamalla Jumalan Jeesuksella. Kysymys sanelijasta on oikeastaan täysin toisarvoinen, koska "meitä on vain yksi", kuten sanelija painottaa. Jokainen Poika, joka on täydellisessä yhteydessä Isä-Jumalaan - oli hän sitten Jeesus, Buddha, Äiti Amma, Sai Baba, Maija Meikäläinen tai Tauno Teikäläinen - on Jumala ja puhuu Jumalan äänitorvena. Jumalan nimissä tapahtuva kommunikointi puolustaa kuitenkin sikäli paikkaansa, että myös muut kuin kristinuskon kylvettämät etsijät voivat lähestyä sanomaa.

Mitä kirja sitten antaa lukijalle? Oppikurssin tavoin se avaa niin monta uutta näkökulmaa, että ne saattavat panna lukijan uudelleensuuntautumiskyvyn kovalle koetukselle (siinä mielessä Oppikurssi tarjoaisi ikään kuin pehmeämmän laskun näihin asioihin). Varsinkin kristillinen tunnustus monine "pakanauskonnoista" lainautuneine opinkappaleineen saa ankaraa pöllytystä. Keskustelujen Jumala ei ole palvontaa ja lepyttelyä vaativa, kostonhimoinen, tuomitseva ja rankaiseva pelon Jumala, vaan ihmisen ainoa todellinen ystävä, rajattoman lempeä ja rakastava Isä, joka odottaa kiihkeästi, että Hänen viimeinenkin illuusioon juuttunut Poikansa ottaa vastaan Hänen suurenmoiset lahjansa, luopuu erillisyyden harhasta ja hyväksyy vapauden. Koska Jumala näkee ihmisen vain hänen alkuperäisessä täydellisyydessään, ei synnin ja syyllisyyden tuntemuksilla enempää kuin niistä kumpuavalla pelollakaan ole mitään pohjaa. Isällä ei ole muita "vaatimuksia" Pojalleen, kuin että tämä kokisi täydellistä iloa ja onnea. Koko ikuisesti sykkivä universumi - Suuren alkupamauksen ja Suuren loppulysähdyksen vuorottelu - on olemassa siksi, että Jumala voisi kokea oman täydellisyytensä sen pelkän tietämisen sijasta. Siksi Raamatun toteamus "Kun Jumala loi ihmisen, teki hän hänet Jumalan kaltaiseksi" (1Moos.5:1) pitäisi ottaa hyvin kirjaimellisesti: ihminen on Isän loistavin ajatus, Jumalan etäispääte, Hänen luojakumppaninsa. Niinpä Jeesus näkee tässäkin kirjassa suurta vaivaa saadakseen ihmisen "muistamaan" luomisen periaatteet ja niiden avulla luomaan oman todellisuutensa eikä tyytymään siihen todellisuuteen, jonka häntä ympäröivä unessakävelijöiden maailma hänelle syöttää. Ihminen on tapahtumien syy, ei niiden seuraus.

Keskusteluja Jumalan kanssa on oikeastaan vasta ensimmäinen viiden ilmoituskirjan sarjassa (neljä on jo ilmestynyt alkukielellä) ja myöhemmissä kirjoissa edellä kuvattuja aiheita sivutaan ja syvennetään moneen otteeseen. Vuoropuhelu-muotoisen tekstin suurin hyöty piilee siinä, että kyselijä voi viipyä jonkin vaikean aiheen parissa niin kauan, kuin pitää tarpeellisena, ja esittää niin monta "tyhmää" kysymystä, että lopulta ymmärtää. Niinpä esimerkiksi sellaiset tärkeät asiat kuin ihmissuhteet, hyvän ja pahan ongelma, sairauksien syyt, seksuaalisuus sekä sielun, mielen ja kehon keskinäiset suhteet saavat perusteellisen käsittelyn. Kirjan näkökulma on ihmisen jokapäiväistä elämää koskettavissa totuuksissa. Toisessa keskustelu-kirjassa (joka ennakkotietojen mukaan ilmestyy suomeksi syksyllä 2000) käsitellään maapallon laajuisia asioita ja kolmannessa koko universumia. Neljännessä, vuoden 1999 lopussa ilmestyneessä kirjassa maallinen ja jumalallinen keskustelija ovat jo edenneet ystävyyden asteelle ja viidennessä heidän on määrä saavuttaa kommuunio, pyhä yhteys.

Valitettavasti on todettava, että käännös ei ole läheskään samaa tasoa kuin alkukielinen teos. Monet siinä tehdyistä ratkaisuista kielivät kiireestä ja hätiköinnistä. Painovirheitä on poikkeuksellisen paljon ja monet niistä ovat niin näkyviä (vrt. myöd, po. myös), että ne olisi varmasti havaittu toisella lukemisella. Toinen ratkaisu, joka laskee kirjan puhuttelevuuden tasoa, on alkuteoksen versaali-ilmausten kääntäminen pienaakkosmuotoon. Kun mahtava kosminen julistus Minä Olen on käännetty muotoon minä olen, se vaikuttaa enemmän hiiren vinkaisulta kuin vapautensa löytäneen leijonan karjahdukselta. Joskus tämänlaatuisesta laiminlyönnistä on ollut seurauksena suoranaista sotkua. Mitä esimerkiksi tarkoittaa "Ainoa minkä se mitä on tiesi oli, että..."? Aluksi näyttää siltä, kuin yhteen virkkeeseen olisi eksynyt oikein kunnon painovirhesuma, mutta alkukielisen tekstin tarkastelu osoittaa, ettei siitä sentään ole kysymys. Ottamalla käyttöön hieman enemmän suomenkielen pilkkusääntöjä ja käyttämällä versaali-ilmausta siitä olisi saattanut tulla "Ainoa, minkä Se Mikä On, tiesi, oli että...", siis jotakin ymmärrettävämpää.

Kustantajalla on ilmeisesti ollut kovia aikataulupaineita ja ne ovat rysähtäneet pahasti kääntäjän niskaan. Kääntäjä on taatusti tiennyt, että englanninkielen ascetic tarkoittaa askeettia, mutta mitä luemmekaan kirjasta (s.141): "Esteetikkoa ne [maalliset huolet] eivät vaivaa. Hänelle tuodaan leipä ja vesi ja vaatimaton matto jonka päällä hän voi maata...". Kiire, kiire, kiire! Linjausten harkitsemiselle ei tietenkään ole jäänyt aikaa ja niinpä alkukielisen tekstin leppoisan älykkäästä, sukkeluuksia viljelevästä, mutta silti arvovaltaisuutensa säilyttävästä Jumalasta on suomenkielisessä versiossa tullut jotain rahvaanomaisen katukeskustelijan tapaista. Vaikka Jumala kertookin "keksineensä huumorin", ei Hänen puheenvuorojensa muuttaminen tarpeettoman pakinatyyliseksi ole onnistunut ratkaisu. Käyttäisikö suomenkielinen Jumala esimerkiksi sellaisia sanoja kuin joo, seilata, tolkuttaa, tismalleen? Tämä lukijan odotusten vastainen, Jumalalle "sopimaton" kielenkäyttö on varmastikin ollut yhtenä syynä siihen, että monet ovat suhtautuneet kirjaan perin nuivasti.

Kääntäjää käy sääliksi myös toisesta syystä. Samoin kuin Ihmeiden oppikurssissa Jumala-Jeesus on monasti harrastanut taiturointia englanninkielisillä sanoilla, eritoten niiden etymologisilla merkityksillä, ja sellaisen tekstin sovittaminen sujuvasti ja ymmärrettävästi suomenkieleen on joskus täysin mahdotonta (tämä hankaluus vain äityy myöhemmissä Keskustelu-kirjoissa). Harmillisena puutteena on vielä mainittava hyödyllisen asiahakemiston poisjättäminen. Mistäpä muusta sekään kertoisi kuin paniikinomaisesta kiireestä.

Olisikohan sopimatonta todeta jonkinlaisena yhteenvetona, että tämän kirjan sanoma olisi hyötynyt suuresti, jos kirjaa olisi ollut toimittamassa käsiteltäviin aiheisiin erikoistunut kustantaja? "Kolmannen vuosituhannen Raamattu" olisi todella ansainnut huolekkaamman ja kunnioittavamman käsittelyn. Toivottavasti tässä arvioinnissa esitetyt puutteet eivät kuitenkaan saa ketään vieroksumaan kirjaa. Sen ajatukset ja opetukset saattavat osoittautua todella käänteentekeviksi jokaiselle, kunhan ne luetaan korjaavan suodattimen läpi.